The Thomas Jeffersonin kuolema, Mies, joka muokkasi Yhdysvaltojen perustuksia kynällään ja ajatuksillaan, ei ollut pelkkä elämäkerrallinen tapahtuma.
Se oli päättymisen symboli, eräänlainen elävä elegia sukupolvelle, joka oli nähnyt kansakunnan syntyvän tyhjästä.
Jefferson ei kuollut sodassa, maanpaossa tai kunnianhuudon keskellä; hän kuoli vuoteessaan Monticellossa, kotonaan Virginiassa, 4. heinäkuuta 1826.
The päivämäärä, Se kertoo kuitenkin kaiken: 4. heinäkuuta, tasan viisikymmentä vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Itsenäisyysjulistus, Sama asiakirja, jonka hän oli laatinut.
Tämä yhteensattuma järkytti nuorta tasavaltaa, joka näki siinä eräänlaisen jumalallinen viesti, aivan kuin kohtalo olisi halunnut kirjoittaa runollisen jälkisanat heidän tarinaansa.
Viisaiden terveys hiipuu hitaasti
Viimeisinä elinvuosinaan Jefferson eli kirjojen, muistojen ja syvän väsymyksen ympäröimänä, joka ulottui ruumiin ulkopuolelle.
Minulla oli kahdeksankymmentäkolme vuotta, Vaikka hänen mielensä oli yhä terävä ja hänen keskustelunsa loistavaa, ajan paino oli alkanut heikentää hänen kehoaan.
Hän kärsi krooniset virtsaamisongelmat, Sairaus, todennäköisesti eturauhastulehdus, aiheutti hänelle jatkuvaa kipua ja fyysistä uupumusta.
Tätä pahensivat vanhuuden vaivat: niveltulehdus, Hänellä oli heikkouden tunne, lihasheikkous ja väsymys, jota hän ei voinut enää peittää.
Hänen luonaan vierailleet puhuivat kuitenkin hänen tyyneydestään, lähes filosofisesta rauhallisuudesta, jolla hän kohtasi auringonlaskun.
Hänen silmänsä olivat yhä elossa, vaikka hänen ruumiinsa alkoi jo luovuttaa.
Jefferson, tieteen ystävä, tunsi oman taantumuksensa kliinisellä tarkkuudella.
Tiesin, että kuolema lähestyi sitä ja tarkkaili sitä uteliaana, luonnollisena ilmiönä, joka oli hyväksyttävä ilman pelkoa.
Velkojen ja muistojen paino
Noina viimeisinä kuukausina ei vain hänen ruumiinsa pettänyt häntä.
Sinun maatila, Monticello oli pahassa taloudellisessa ahdingossa.
Vuosien varrella kertyneet velat kiusasivat häntä, ja Jefferson tiesi, että hänen kuolemansa jälkeen hänen perheensä menettäisi suuren osan omaisuudestaan.
Amerikan vapauden ihanteen luoja oli jäänyt loukkuun, kun orjatalouden rajoitukset, jota hän oli sekä puolustanut että kyseenalaistanut.
Hän oli mies täynnä ristiriitoja: valistunut filosofi ja orjanomistaja, tasa-arvon puolustaja ja sosiaalisen hierarkian symboli..
Tämä moraalinen jännite säilyi hänen mukanaan loppuun asti, vaikka hänen viimeiset kirjoituksensa osoittavatkin eräänlaista sovintoa itsensä kanssa.
“Olen pyrkinyt”, hän kirjoitti, "tekemään hyvää ymmärrykseni mukaan; loput jätän ihmisten tuomion ja Jumalan armon varaan."
Sanat, jotka kuulostavat tyylikkäältä, lähes aristokraattiselta jäähyväiseltä, jonka on sanonut joku, joka tiesi, että hänen aikansa oli tullut.
Itsenäisyyden aattona
Heinäkuun alussa 1826 Monticellossa oli kuuma ja kostea sää.
Vanhin Jefferson makasi vuoteellaan kuumeen ja kivun heikentämänä.
Henkilökohtainen lääkärisi, Robley Dunglison, Hän yritti lievittää kärsimyksiään tuon ajan lääkkeillä: kääreillä, verenhuuhtelulla ja laudanum-annoksilla.
Mikään ei tuntunut toimivan.
Tietäjän keho oli hiljalleen luovuttamassa, mutta hänen mielensä takertui yhä treffeihin: 4. heinäkuuta.
“Elämmekö neljänteen päivään asti?” hän kysyi heikosti kolmantena päivänä ja katsoi läsnäolijoita sillä kirkkauden ja halun sekoituksella, joka on ominaista vain niille, jotka tietävät lähtevänsä pian.
Aivan kuin hän olisi halunnut saavuttaa tuon viimeisen symbolin, sulkea ympyrän, jonka hän oli avannut puoli vuosisataa aiemmin.
Heinäkuun 4. päivän varhaisina tunteina Thomas Jefferson pystyi tuskin puhumaan.
Hänen hengityksensä oli lyhyt ja rytmikäs, ja pulssi oli epäsäännöllinen.
Viisikymmentä minuuttia yli kahdentoista hän puhalsi viimeisen henkäyksensä.
Minulla oli täsmälleen 83 vuotta, kaksi kuukautta ja 21 päivää.
Samana päivänä, satojen kilometrien päässä, -, John Adams, hänen vanha ystävänsä ja kilpailijansa, oli myös kuolemaisillaan ja lausui kuuluisat sanansa: “Thomas Jefferson elää yhä!”.
Hän ei tiennyt, että hänen vallankumouskumppaninsa oli lähtenyt tunteja aiemmin.
Koko maa oli järkyttynyt tästä kaksinkertaisesta katoamisesta, joka oli lähes mystiikka, itsenäisyyden kaksi arkkitehtia.
Kuolema aikakauden symbolina
Uutinen Jeffersonin kuolemasta levisi hitaasti, mutta kun se saapui kaupunkeihin, ihmiset ottivat sen vastaan surun ja kunnioituksen sekoituksella.
The Yhdysvaltojen tasavalta suri paitsi miestä, myös sukupolvea, joka edusti häntä.
Sanomalehdet kutsuivat häntä “isänmaan toiseksi isäksi”, ja muistotilaisuudet lisääntyivät eri puolilla maata.
Monticellosta tuli maallinen pyhäkkö, jossa vierailivat ne, jotka halusivat nähdä paikan, jossa kirjailija Itsenäisyysjulistus.
Hänen kuolemansa sattuma kansallisen päivämäärän kanssa nosti hänen lukunsa tasolle, joka lähes legendaarinen, aivan kuin kohtalo olisi halunnut antaa hänelle viimeisen kosketuksen kuolemattomuutta.
Jefferson ei kuollut hämärässä, vaan oman työnsä vuosipäivän loisteessa.
Kuolevaisen kuolematon perintö
Kuoleminen Itsenäisyyspäivä myönsi Jeffersonille eräänlaisen profeetallinen aura.
Oli kuin koko hänen elämänsä olisi ollut viiva, joka oli vedetty juuri tuohon päätepisteeseen.
Kansan mielissä hänen kuolemansa yhdistettiin ikuisesti vapauden syntyyn.
Jälkipolvet eivät kuitenkaan ole vapauttaneet häntä tuomiosta.
Sen ristiriitaisuuksista - ihanteen ja käytännön, vapauden ja orjuuden välillä - käydään edelleen keskustelua.
Mutta ehkä juuri tämä kaksinaisuus tekee hänestä - ihminen, ja siksi kuolematon.
Historia muistaa pyhimysten lisäksi myös monimutkaiset ihmiset, jotka uskalsivat ajatella aikaansa pidemmälle.
Ja Jefferson, kaikkine varjoineen, oli yksi heistä.
Patriarkan viimeiset sanat
Hänen lähipiiriinsä kuuluvien lähteiden mukaan hänen viimeiset sanansa olivat pehmeät, lähes kuiskauksenomaiset: “Onko jo neljäs päivä?”.
Yksinkertainen kysymys, mutta täynnä merkitystä.
Aivan kuin hänen henkensä olisi tarvinnut vahvistusta siitä, että hän oli täyttänyt tarkoituksensa ennen kuin hän lähti.
Tuo lause kiteyttää koko hänen olemassaolonsa: pakkomielle, joka liittyy perustamispäivä, rakkautta symbolia kohtaan ja tyyneyttä lopun edessä.
Jefferson kuoli pelottomasti, sellaisen ihmisen arvokkuudella, joka hyväksyy, että kuolema on vain yksi vapauden muoto.
Hänen huoneessaan muutamat läsnäolijat - heidän joukossaan hänen tyttärensä Martha - tunsivat syvää rauhaa.
Monticello hiljeni, ja kesätuuli vei hänen viimeisen huokauksensa hänen suunnittelemilleen pelloille.
Monticello hiljaisuuden jälkeen
Hänen kuolemansa jälkeen Monticellossa alkoi laskusuhdanne.
Jeffersonia niin paljon vaivanneet velat pakottivat hänen perheensä myymään suuren osan omaisuudestaan, myös orjat.
Patriarkan arkkitehtoninen unelma oli murenemassa, mutta hänen henkensä sykki yhä Virginian kukkuloilla.
Vuosia myöhemmin hänen haudallaan vieraili tuhansia kansalaisia, jotka halusivat osoittaa hänelle kunnioitusta.
Itse kirjoittamassaan hautakirjoituksessa hän ei maininnut presidenttikauttaan tai hallitustaan.
Vain kolme saavutusta: itsenäisyysjulistuksen kirjoittaja, Virginian uskonnonvapautta koskeva laki y Virginian yliopiston perustaja.
Näin hän halusi tulla muistetuksi: ei poliitikkona, vaan poliitikkona. ideanrakentaja.
Kuolema, joka on sovussa historian kanssa
Thomas Jefferson ei kuollut väkijoukkojen keskellä vaan maaseudun huokausten ja lintujen kuiskailun keskellä.
Kuollut harmonia, samalla älyllisellä tasapainolla, joka oli ohjannut hänen elämäänsä.
Joillekin hänen kuolemansa itsenäisyyden vuosipäivänä oli merkki siitä, että jumalallinen suosio.
Toisille pelkkä sattuma.
Mutta niille, jotka uskovat kohtalon runouteen, se oli täydellinen vertauskuva: mies, joka unelmoi vapaudesta, kuoli juuri kun hänen kansakuntansa juhli sen saavuttamista.
Loppupohdinta
Thomas Jeffersonin kuoleman ajatteleminen on Thomas Jeffersonin kuoleman ajattelemista. historian täydellinen sykli.
Poika, joka oli syntynyt Britannian vallan alla, kuoli katsellessaan vapaan tasavallan vahvistumista.
Hänen elämänsä oli kokonaisen kansan kehityksen peili, ja hänen kuolemansa oli ylevä sivu ajan kirjassa.
Heinäkuun 4. päivä vuonna 1826 ei ollut vain päivä, jona mies kuoli.
Se oli päivä, jolloin kokonainen aikakausi jätti jäähyväiset ja jätti jälkeensä vapauden liekin, joka yhä palaa maailmassa.
Ja jos pysähtyy hiljaa hänen haudalleen Monticellossa, voi ehkä yhä kuulla filosofin äänen kuiskaavan seesteisesti: “Olen elänyt tarpeeksi kauan”.
Koska Thomas Jefferson ei kadonnut, hän vain meni... sulautunut historiaan, kuten vain todelliset visionäärit voivat tehdä.
