Puhutaan Gregor Mendel on herättää henkiin modernin genetiikan juuret, mies, joka tietämättään loi perustan yhdelle kaikkien aikojen suurimmista tieteellisistä vallankumouksista.
Hänen seesteisen kuvansa ja augustinolaisen munkin aamutakkinsa taakse kätkeytyi kuitenkin elämänsä fyysinen kipu, väärinymmärrys ja henkinen yksinäisyys..
Koko olemassaolonsa ajan Mendel oli jätetty huomiotta salvia, tutkija, joka kylvi tietonsa näkemättä koskaan ideoidensa kukoistusta.
Hänen hienovarainen ja hiljainen kuolemansa oli viimeinen teko elämässä, joka oli omistettu havainnoinnille ja tieteelliselle kurinalaisuudelle. sairaus ja pettymys.
Genetiikan munkin viimeiset vuodet
Kun 1870-luku lähestyi loppuaan, Gregor Mendel ei ollut enää se innostunut nuori mies, joka kasvatti herneitä luostarin puutarhassa Brnossa.
Vuosien paino ja hallinnolliset vastuualueet oli vienyt hänet pois hänen intohimostaan tieteeseen.
Vuodesta 1868 lähtien hänet oli nimitetty Pyhän Tuomaksen luostarin apotti, Tehtävä vaati pitkiä johtamistunteja, yhteenottoja veroviranomaisten kanssa ja jatkuvaa stressiä, joka vei veronsa hänen terveydelleen.
Laboratorio siirrettiin muistin nurkkaan.
Hänen elämänsä, joka oli kerran täynnä uteliaisuutta ja kokeiluja, muuttui rutiiniksi, jossa uskonnolliset velvollisuudet ja taloudelliset huolenaiheet.
Mendel selviytyi huonosti ulkoisista paineista; hänen varautunut luonteensa ja syvä herkkyys tekivät hänestä erityisen alttiin stressille.
Hänen mielensä oli yhä loistava, mutta hänen ruumiinsa alkoi kärsiä.
Yhä hauraampi terveys
Vuodesta 1870-luvun lopulla, Gregor Mendel alkoi kärsiä munuaisongelmat joka vähitellen paheni.
Kipu oli jatkuvaa ja hiljaista, aivan kuin hänen oma kehonsa olisi kapinoinut hänen luostarikuriaan vastaan.
Tuon ajan lääkärit tuskin pystyivät tarjoamaan hänelle mitään helpotusta.
Hoidot olivat alkeellisia ja usein kivuliaampia kuin itse sairaus.
Apotti kuittasi itsensä elämään sairauden kanssa, vaikka hän tunnusti yksityisesti tuntevansa olonsa... väsymys, joka ei koskaan jättänyt häntä.
Siitä huolimatta hän ei hylännyt uskonnollisia velvollisuuksiaan eikä hallinnollisia velvollisuuksiaan.
Hän oli mies, jolla oli rautainen kurinalaisuus, joku, joka uskoi, että kärsimyksellä oli moraalinen ja hengellinen merkitys.
Sairaus ei suinkaan murtanut häntä, vaan teki hänestä entistäkin itsetutkiskelevamman.
Kamppailu imperiumin kanssa ja tunnetaakka
Yksi Mendelin myöhempien vuosien katkerimmista jaksoista oli hänen vastakkainasetteluaan Itävalta-Unkarin keisarilliset viranomaiset.
Hallitus vaati luostareilta kohtuuttomia veroja, mitä Mendel piti epäoikeudenmukaisena.
Vuosien ajan hän kävi armotonta byrokraattista taistelua puolustaakseen luostarin autonomiaa.
Nämä ristiriidat veivät hänen energiansa ja heikensivät hänen terveyttään entisestään.
Mies, joka oli löytänyt perintölait päätti päivänsä paperityön, riitojen ja paperityön labyrintin loukussa.
Heidän kirjeenvaihdostaan käy yhä selvemmin ilmi, että sävy on melankolinen ja resignoitunut, ikään kuin hän olisi aistinut, että tiede ei olisi enää hänen kanssaan elämänsä lopussa.
Hänen opetuslapsensa muistivat hänet seesteisenä mutta masentuneena apottina, joka oli tietoinen siitä, että hänen löytönsä olivat menneet ohi. huomaamatta tiedemaailmaa varten.
Lopullinen sairaus
Vuoden 1883 alkupäivinä Mendelin terveys heikkeni dramaattisesti.
Oireet olivat selvät: hengitysvaikeudet, turvotus ja yleinen uupumus..
Lääketieteellinen diagnoosi, vaikkakin epätarkka nykypäivän standardien mukaan, viittasi siihen. krooninen nefriitti, Sairaus, munuaistulehdus, oli edennyt hallitsemattomasti.
Lääketieteeltä puuttui 1800-luvun lopulla tehokkaita resursseja tällaisten vaivojen hoitoon.
Apotti kärsi korkeasta kuumeesta, unettomuudesta ja pistävästä kivusta vatsassaan.
Tästä huolimatta hän jatkoi hengellisten velvollisuuksiensa hoitamista, messun viettämistä ja luostarin munkkien hoitamista.
Hänen uskonsa oli hänen turvapaikkansa, mutta myös hänen tuomionsa, koska hän kieltäytyi lepäämästä.
Jokainen kuluva päivä heikensi häntä yhä enemmän, mutta hänen itsepäinen luonteensa sai hänet vastustamaan.
Hänen viimeisten päiviensä hiljaisuus
Vuoden 1883 loppuun mennessä Mendel pääsi tuskin ylös sängystä.
Moravian talvi oli erityisen julma, ja hänen sellinsä oli täynnä kylmää ilmaa, joka pahensi hänen epämukavuuttaan.
Munkit, jotka huolehtivat hänestä, kertoivat, että apotti vietti yöt - mietiskely hiljaisuudessa, katsoen kynttilän heikkoa valoa.
Hän ei valittanut eikä pyytänyt mitään.
Hän näytti ottavan kohtalonsa vastaan yhtä rauhallisesti kuin hän oli ottanut vastaan työnsä nimettömyyden.
Viimeisinä päivinään hän tuskin puhui.
Hän mutisi vain muutaman rukouksen ja muisteli silloin tällöin herneenviljelykokeilujaan, niitä päiviä, jolloin hän oli tuntenut löytämisen jännitystä.
Hänen kuolemansa lähestyi vääjäämättömän hitaasti.
6. tammikuuta 1884
Varhain aamuyön tunteina 6. tammikuuta 1884, Gregor Mendel nukkui viimeisen hengenvetonsa Brnon luostarin sellissään.
Hän oli 61-vuotias.
Virallinen syy oli krooninen nefriitti, Munuaissairaus oli syönyt häntä hitaasti.
Hänen kuolemansa jäi lähes huomaamatta uskonnollisten piirien ulkopuolella.
Luostarissa munkit jättivät hänelle jäähyväiset juhlallisesti ja kunnioittavasti tietoisina siitä, että syvän viisauden mies oli lähdössä.
Hänet haudattiin paikalliselle hautausmaalle, yksinkertaisen hautakiven alle, jossa voi vierailla vielä nykyäänkin.
Kukaan ei olisi voinut kuvitella, että vuosikymmeniä myöhemmin hänen nimensä tulisi synonyymiksi sanoille genetiikka ja perinnöllisyys.
Hänen elämänsä päättyi niin kuin se oli päättynyt: vuonna hiljaisuus ja vaatimattomuus.
Unohdus ja kuolemanjälkeinen lunastus
Hänen kuolemansa jälkeen Mendelin tutkimukset unohdettiin yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Hänen kirjoituksensa jäivät luostarin arkistoihin, ja hänen tieteellinen perintönsä jäi uinumaan ajan tomuun.
Vasta 1900-luvun alussa kolme tiedemiestä - De Vries, Correns ja Tschermak - löysivät hänen perinnöllisyyslait uudelleen.
Silloin maailma ymmärsi hänen neroutensa suuruuden.
Munkki, joka oli sivuutettu yhtäkkiä tuli modernin genetiikan isä.
Tuo kuolemanjälkeinen lunastus ei muuttanut hänen kohtaloaan, mutta se muutti ikuisti nimensä.
Tiede tunnusti vihdoin sen, minkä historia oli kieltänyt häneltä hänen elinaikanaan.
Mendelin kuolematon perintö
Nykyään tiedämme, että Gregor Mendel ei ainoastaan löytänyt perinnöllisyyden peruslait, vaan myös otti tieteen käyttöön tiukan ajattelutavan, perustuu havainnointiin, tilastoihin ja kärsivällisyyteen.
Hänen työnsä oli siemen, jonka ansiosta biologiasta tuli tarkka tiede.
Mendel kuoli tietämättään, mutta hän oli viitoittanut tien, jota geneetikot, biologit ja lääkärit seuraisivat tulevien sukupolvien ajan.
Jokaisessa nykyaikaisessa laboratoriossa, jokaisessa DNA-tutkimuksessa kaikuu hänen intuitionsa ja menetelmänsä kaiku.
Hänen kuolemansa, vaikka se olikin yksinkertainen, merkitsi tieteellisen hämäryyden aikakauden päättymistä ja uuden elämänymmärryksen alkua.
Seesteinen kuolema, ikuinen perintö
Mendel kuoli kuten oli elänytkin: nöyrästi, hiljaa ja vakuuttuneesti.
Ei ollut puheita tai kunnianosoituksia, vain varmuus siitä, että hänen elämänsä oli palvellut häntä itseään suurempaa tarkoitusta.
Ehkä hän ei koskaan kuvitellut, että sata vuotta myöhemmin hänen nimensä lausuttaisiin yliopistoissa ympäri maailmaa.
Hänen ruumiinsa lepää, mutta hänen ajatuksensa jatkavat itämistä, kuten ne siemenet, jotka hän aikoinaan istutti niin huolellisesti.
Näin Gregor Mendel kuoli: sairaana miehenä, uupuneena, mutta uskollisena kutsumukselleen viimeiseen hengenvetoonsa saakka..
Ja vaikka kuolema löysi hänet luostarin kylmiltä muureilta, hänen henkensä nousi ylitse ja hedelmöitti tieteen ja historian järkkymättömän totuuden voimalla.
Munkki Brnosta jätti jälkiä paitsi maan päälle, myös ihmiskunnan geneettinen muisti.
Hänen elämänsä oli vertauskuva kärsivällisyydestä, hänen kuolemansa tyyneyden teko ja hänen perintönsä siemen, joka ei koskaan lakkaa kukoistamasta.
